torstai 31. maaliskuuta 2011

Viikon raaka-aine (1): valkokaali

Olin viime viikon lomalla nauttimassa Floridan lämmöstä. Siinä saikin mukavasti taukoa sekä työhön että hieman rutiininomaiseen vapaa-aikaan, siis myös ruuanlaittoon. Nyt sitten taas innolla kohti uusia haasteita! Satuin jonkin aikaa sitten lukemaan jostakin, että pikkulapselle pitäisi antaa yhtä uutta ruoka-ainetta viikossa, jotta huomattaisiin mahdollisen allergian aiheuttajat. Itselläni ei ole lapsia, enkä aio sellaisia hankkia tulevaisuudessakaan, mutta rupesin miettimään kuinka kauan tuota pystyisi edes periaatteessa jatkamaan. Olen toki täysin tietoinen siitä, että kenelläkään ei ole aikaa, viitseliäisyyttä tai ylipäätään mahdollisuutta kontrolloida lastensa jokaista suupalaa muutamaa kuukautta kauempaa, mutta ajattelen asiaa ihan vain ruoka-aineiden kannalta: Missä vaiheessa aineksia olisi kokonaiseen kunnolliseen ateriaan, joka maistuisi koko perheelle ja olisi ravintosisällöltään täysipainoinen? Kuinka kauan kestäisi käydä läpi keskivertosuomalaisten tavallisen arkiruuan raaka-aineet. Milloin alkaisi rahaa tuhlaantua eksoottisiin hedelmiin ja omituisten otusten lihapakasteisiin? Entä kuinka kauan menisi siihen, että marketista ei enää uusia ruokia löytyisi?

Ajattelin kokeilla. Keskityn joka viikko johonkin ruoka-aineeseen. Etsin aineksesta lisätietoja ja laitan jotain ruokaa, jossa kyseinen ruoka-aine on tärkeässä osassa. Kirjoitan tähän blogiini tuloksista. En rajoita muita ruuissa käytettäviä ainesosia mitenkään, eli käytän myös käsiteltävänä olevan ruoka-aineen lisäksi myös sellaisia ainesosia, joihin en vielä ole perehtynyt. Muuten olisikin aluksi aika ankeaa. Rajanvetoni eri ruoka-aineiden välillä on ehkä hieman epämääräinen: ainekset, jotka selvästi eroavat toisistaan, käsitellään erikseen. Siis esimerkiksi tässä ensimmäisessä osassa otan esiin valkokaalin, ja sen läheinen sukulainen punakaali otetaan esiin joskus toiste. Sitä vastoin en välttämättä käsittele eri appelsiinilajikkeita erikseen, koska niitä kaikkia kuitenkin käytetään jokseenkin samalla tavalla. Saa nähdä mihin tässä lopulta päädytään.



Mutta sitten itse asiaan! Valitsin ensimmäiseksi käsittelyyn valkokaalin. Valitsin sen siksi, että viime viikon lomani aikana kului kovasti rahaa ja halusin syödä tällä viikolla edullisemmin. Ja kaalihan on erinomaisen edullista. Ehkä tuon edullisuuden takia sitä on kuitenkin pitkän historiansa aikana pidetty köyhien ruokana, ja sellaisena hieman väheksytty. Kaali oli kuitenkin tärkeä ruoka niin kelteille kuin viikingeillekin, sillä se on niitä harvoja vihanneksia, jotka saadaan säilymään pitkän talven yli.

Kaali on myös terveellistä. Entisaikoina sen on uskottu parantamaan sairauksia. Egyptin faaraoiden on kerrottu syöneen kaalia ennen alkoholipitoisia juhlia, koska he uskoivat kaalin hillitsevän alkoholin epämiellyttäviä vaikutuksia. Sitä ei ehkä ole todistettu, mutta ainakin kaalissa on runsaasti C-vitamiinia. Energiaa kaalissa ei paljoa ole, ja se onkin monen laihduttajan ruokalistalla. Kaalikeittodieetin kaltaista kituutuskuuria tuskin voi suositella, mutta kaali on tärkeä myös vähähiilihydraattista ruokavaliota noudattaville. Siitä saa helposti lisukkeen esimerkiksi liharuualle pyöräyttämällä kaalisilppua hetki paistinpannussa oliiviöljyssä.

Ennen en syönyt kaalia juuri lainkaan. Sen kuivuus tuntui epämiellyttävältä. Alettuani kiinnittää enemmän huomiota ruokani makuun ja laatuun, aloin myös suosia kuhunkin vuodenaikaan parhaiten sopivia aineksia. Kaali on niitä harvoja vihanneksia, jotka ovat myös talvella ja keväällä yhtä hyviä kuin kesällä ja syksyllä sadonkorjuun aikaan. Olen siksi opetellut pitämään kaalista ja se on onnistunut hyvin. Olisikohan niin, että ruuan rakenteeseen ja suuntuntumaan kiinnittää automaattisesti enemmän huomiota, jos makuun ei erityisesti keskity? Sitten kun todella rupeaa maistelemaan ruokaa, sen ei enää tarvitsekaan olla pehmeää mössöä. Kuivuudesta ja kovuudesta pääsee toisaalta eroon kypsentämällä kaalia hieman. Muutaman minuutin kiehautus ja nopea jäähdytys muuttaa kaalin rakennetta salaattimaisemmaksi. Toisaalta kaalia ei suinkaan ole mikään pakko syödä raakana. Pitkään keitetty kaali tunnetusti jakaa mielipiteitä. Jotkut inhoavat sitä, itse olen aina pitänyt lihakeitosta, jossa on kaalia. Hajua siitä kieltämättä lähtee.

Jostain syystä yhdistän kaalin erityisesti sianlihaan. Ehkä siksi, että tunnetuimpia kaaliruokia lienee hapankaali, jota perinteisesti syödään sianlihan tai makkaroiden kanssa. Itse en erityisemmin pidä hapankaalista, mutta jollain tavalla kypsennetty kaali kyllä sopii porsaan seuraksi oikein hyvin. Päätin aloittaa kaaliviikkoni kokeilemalla samalla itselleni aivan uutta osaa siasta: etuselkää.

Porsaan etuselkä.
Porsasta kaalipeiton alla (2 annosta)

750 g porsaan etuselkää luineen ja läskeineen
1-2 pientä sipulia
neljännes valkokaalista
meiramia
suolaa ja pippuria
400 g säilyketomaatteja (kokonaisia)
parmesan-juustoa

Ruskista liha joka puolelta paistinpannussa. Aseta se sitten uunivuokaan. Levitä päälle suikaleiksi leikattu sipuli ja kaali sekä kokonaiset tomaatit mehuineen. Mausta meiramilla ja suolalla ja pippurilla. Raasta päälle parmesania. Kypsennä 175 asteisessa uunissa n. 1½ tuntia.

Ennen kypsennystä.

Tällä tavalla tehtynä lihasta tuli suurimmalta osaltaan erittäin mehevää ja hyvää. Paikoin oli kuitenkin havaittavissa jonkinlaista sidekudosta. En tiedä olivatko nämä kohdat sellaisia, jotka eivät pehmenisi millään, vai olisiko lihaa kannattanut kypsentää vielä kauemmin. Myös paksulla läskikerroksella oli aika epämiellyttävä pehmeän kumimainen rakenne. Jätin sen kokonaan syömättä. Kaalista tuli maukas lisuke samalla kun se ehkä suojasi lihaa kuivumiselta.

Valmis annos lautasella. Kuva on valitettavan huono, jouduin ottamaan sen kännykkäkameralla.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Erimielisyyden aiheuttaja

Luulin joskus, että kanan nahkaa ei voi syödä. Ajattelin sen olevan samalla tavalla syömäkelvotonta kuin luut ja jänteetkin ovat. Sitten ihmettelin kun vähärasvaisuuden apostolit neuvoivat olemaan syömättä nahkaa ettei iso paha rasva tule ja tuki verisuonia. Siis miksi ihmeessä tuollaista piti erikseen neuvoa? Lopulta satuin puolivahingossa maistamaan paistetun broilerin hyvin maustettua, rapeaa nahkaa. Ymmärsin viimeinkin. Nahan voi syödä. Se ei ole sitkeää tai muuten vaikeasti purtavaa. Se vieläpä maistuu hyvälle! Ja ravitsemusintoilijat saavat tunkea rasvahapponsa vaikka persuuksiinsa.

Nyt minulla on tässä kuitenkin ongelma: mieheni ei edelleenkään syö kanasta nahkaa. Luulen että häntä häiritsee nahan tietyllä tavalla limainen rakenne. Terveyssaarnaajien perinteinen neuvo jättää nahka lautaselle ei kertakaikkiaan toimi, sillä mausteet jäävät silloin syömättä. Kana on kuitenkin maustettu ennen paistamista nahan päältä, joten jos nahan kuorii kokonaan pois, jäljelle jää varsin mautonta lihaa. Toisaalta nahan poistaminen ennen paistamista ei myöskään käy. Ei vain siksi, että minä pidän nahasta, vaan myös siksi, että nahka estää lihaa kuivumasta tehden siitä mehevämpää. Näyttää siis siltä, että emme voi syödä yhdessä näitä herkullisia koipia, joista yksin ollessani niin nautin.

Sitruunaiset broilerinkoivet (3 annosta)

3 broilerinkoipea
suolaa, pippuria, paprikajauhetta
1 sitruuna
tuoretta oreganoa

Asettele koivet isoon uunivuokaan. Ripottele päälle suolaa, pippuria ja paprikajauhetta. Leikkaa sitruunasta kuoret kokonaan pois ja siivuta hedelmä. Revi oreganonlehtiä koipien päälle ja asettele pari viipaletta sitruunaa jokaiselle koivelle. Paista koipia 175-asteisessa uunissa tunnin ajan.


Koipien seuraksi tein juustokastiketta. En oikein tiedä miten se olisi pitänyt tehdä. Aloitin keittämällä maitoa sipulin ja oreganon kanssa. Laitoin noin puoli litraa maitoa, yhden sipulin, muutaman oksan oreganoa ja mausteeksi vähän pippuria.



Toisessa kattilassa sulatin suunnilleen yhden ruokalusikallisen voita, johon sekoitin noin ½ rkl vehnäjauhoja suurusteeksi. Kaadoin vähitellen mausteiden kanssa keitettyä maitoa siivilän läpi suurusteeseen perinteisen valkokastikkeen tyyliin. Ajatuksenani oli laittaa joukkoon parmesania lopuksi mausteeksi. Olin ilmeisesti kuitenkin käyttänyt liian vähän jauhoja, sillä kastike oli hyvin löysää. Päätin siksi käyttää lisäksi myös mietoa kermajuustoa siinä toivossa, että se saisi kastikkeen sakeutumaan enemmän. Tällä tavalla tulikin mukavan paksua, joskin rakenteeltaan hieman epätasaista kastiketta. Mietin kuitenkin, että olisiko jauhosuurustuksen voinut jättää kokonaan pois. Tai olisiko kannattanut käyttää enemmän jauhoja ja tehdä sillä tavalla paksumpi kastike, ja käyttää juustoista vain parmesania? Tämä nyt käyttämäni menetelmä tuntuu vähän turhan monimutkaiselta yksinkertaiseen lopputulokseen nähden.

Tällainen annos siitä sitten tuli. Lisukekasviksina on kuutioitu parsakaalin varsi ja porkkana, jotka on kypsennetty mikrossa höyrykäärettä käyttäen. Broilerista tuli herkullisen sitruunaista. Tällaiset uunissa paistetut koivet taitavatkin olla ainoa muoto, missä minä pidän broilerista. Rintafileet kun ovat lähes aina kuivempia ja mauttomampia. Ja se nahka on tässä oikein hyvää: sitruunasiivujen alla miellyttävästi sitruunan makuista, ja niiden ympärillä mukavasti paistunutta.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Pikaruokaa

Olin viime viikolla töiden takia kovin kiireinen. En kerta kaikkiaan voi vastustaa kiusausta pitää seminaariesitelmää, jos minulta sellaista pyydetään. En edes silloin, kun en ole edellisen samalle kuulijajoukolle esiintymiseni jälkeen saanut aikaan mitään uusia tuloksia. Kun sitten viikon alussa tajusin, että perjantaiksi pitäisi keksiä jotain, millä viihdyttää työkavereita, rupesin tekemään tutkimusta lennossa: lasketaan tulos - plotataan kuvaaja - liitetään esitykseen. Ja tätä jatkui aamusta iltaan, pitkiä päiviä. Ruokaa oli saatava nopeasti, koska kotiin ehtiessä oli jo nälkä. Joinakin iltoina söin vain valikoiman leikkeleitä, mutta tässä yksi nopea ruoka jonka kehitin viime viikon kiireessä:

Kinkkusekoitus (1 annos)
50 g ilmakuivattua kinkkua
½ dl tuorejuustoa
muutama ruusukaali
pippuria

Paloittele kinkku kapeiksi suikaleiksi. Kypsennä ruusukaaleja muutama minuutti joko kiehuvassa vedessä kattilassa tai mikroaaltouunissa. Kuumenna kinkunsiivuja hetki kattilan pohjalla. Sekoita joukkoon ruusukaalit ja tuorejuusto. Mausta lopuksi vastajauhetulla pippurilla.



Eikös tullutkin kaunis annos? Hieman liian suolainen siitä tuli, kannattaisi ehkä valita vähäsuolaisempi tuorejuusto jos sellaista löytää. Lisukkeena on aiemmin keitettyä parsakaalia, jonka maustoin kastikkeella, joka koostui oliiviöljystä, sitruunamehusta, hunajasta, suolasta ja kuivatuista yrteistä. Kastikkeen ainekset vain sekoitetaan voimakkaasti keskenään.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Yksinkertainen lounaskeitto

Tein tällaista keittoa lounaaksi jo edellisviikonloppuna. En valitettavasti huomannut ottaa valokuvaa, mutta tästä tuli sen verran hyvää, että kirjoitan ohjeen siitä huolimatta.

Katkarapukeitto (2 annosta)

1 sipuli
1 porkkana
voita tai oliiviöljyä
1 valkosipulinkynsi
1 chilipalko
1 rkl tomaattisosetta
400 g kookosmaitoa
n. 100 g katkarapuja (pakaste)
suolaa, pippuria, chilikastiketta

Suikaloi sipuli ja porkkana. Silppua chili ja valkosipuli. Kuullota näitä kaikkia rasvassa. Lisää tomaattisose ja kookosmaito, ja keitä muutaman minuutin ajan. Lisää katkaravut joukkoon aivan lopussa, äläkä keitä niitä liikaa etteivät ne sitkisty. Jos haluat keitosta tulisempaa, lisää chilikastiketta. Mausta suolalla ja pippurilla makusi mukaan.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Tästä tuli ihan pannukakku

Vähän aikaa sitten tein herkullisen suklaakakun ja innostuin siitä niin, että ajattelin kokeilla onnistuisiko toisenmakuinen kakku samalla ohjeella. Tein nyt omenakakun. Ohje oli muuten sama, mutta suklaa-voiseoksen tilalla käytin keitettyä ja soseutettua omenaa. Paloittelin kaksi omenaa kattilaan, maustoin kanelilla, hunajalla ja sitruunamehulla. Lisäsin vettä sen verran että kattilan pohja peittyi kokonaan. Keitin omenat pehmeiksi ja muussasin niitä.



Sitten vaahdotin munat ja sekoitin taikinan aivan kuten suklaakakussakin ja paistoin uunissa. Kakusta tuli ohuempi kuin suklaakakusta, vähän pannukakun tyylinen.


Maistoin yhden palan heti lämpimänä. Ei hyvä. Olen vahvasti sitä mieltä, että munakas ei ole jälkiruoka, mutta juuri siltä tämä lämpimänä maistui! Seuraavana päivänä kakku oli kunnolla jäähtynyt, ja pahin munakkaan maku oli häipynyt. Kakku muistutti pannukakkua, mikä ei sekään ole suurimpia suosikkejani. Sen verran parempi sentään, että kakun sai syötyä, mutta en silti tekisi tätä uudestaan. Luultavasti suklaa on niin paljon voimakkaamman makuista kuin omena, että se peittää munan maun. Ehkä myös rasva paransi rakennetta. Kaikesta huolimatta nämä kakut kiehtovat mieltäni. Olisikohan kookoskakku hyvää?

Kuinka saisin rikki myskikurpitsan?

Kurpitsaa löytyy kaupoista sen verran harvoin, että silloin kun löytyy, on tilaisuus käytettävä hyväksi. Edellisellä kerralla kokeilin spagettikurpitsaa, josta en pitänyt ollenkaan. Nyt löytyi butternut squash eli myskikurpitsa. Päätin valmistaa siitä perinteiseen tapaan kurpitsakeittoa. Myös tässä kurpitsassa on melko kova kuori, joten paloittelu oli hieman haastavaa. Leikkasin kurpitsan ensin poikittain muutamaan palaan, ja sitten veistin kuoret pois.





Kurpitsakeitto (n. 3 annosta)
1 pienehkö kurpitsa
1 sipuli
vähän voita
1 dl kermaa
suolaa ja pippuria

Kuori ja paloittele kurpitsa, samoin sipuli. Kuullota sipulia voissa kattilan pohjalla, lisää sitten kurpitsa ja vettä. Keitä noin puoli tuntia, kunnes kurpitsa on pehmeää. Kaada osa vedestä pois, ja soseuta kurpitsa. Mausta suolalla ja pippurilla. Keitosta tulee helposti hyvin makeaa, joten kannattaa maistella välillä ja lisätä tarvittaessa suolaa.


Lisätäkseni keiton ruokaisuutta paistoin porsaan kylkisiivuja ja laitoin keiton päälle lautaselle. Pekonikin käy.

Lahjapaketti

Kaveri piti syntymäpäiväjuhlat ja oli keksittävä jotain viemisiä. Ajattelin että sen täytyi olla jotain syötävää tai muuten pois kulutettavaa, sillä kaverini aikoo muuttaa lähiaikoina, eikä varmaankaan halua lisää tavaraa kuljetettavakseen. Päädyin tekemään yksinkertaisia mantelikeksejä. Ohje on Seitsemän tähden keittokirjasta.

Mantelilastut
100 g manteleita
50 g mantelilastuja
1 dl sokeria
150 g voita
2 rkl vehnäjauhoja
2 rkl maitoa
1 rkl hunajaa (alkuperäisessä ohjeessa oli vaaleaa siirappia, mutta minulla sattui olemaan hunajaa)

Hienonna kokonaiset mantelit tehosekoittimessa. Sekoita kaikki ainekset kattilassa. Hauduta seosta sekoitellen. Ohjeessa ei sanottu kuinka kauan tai kuinka kuumassa, mutta itse haudutin sen aikaa minkä ainesten huolellinen sekoitus kesti.


Nostele taikinaa pellille. Paista uunin keskiosassa 150 asteessa n. 15 minuuttia. Lastut leviävät, eivätkä pysy erillisinä. Anna jäähtyä ja murra sopivan kokoisiksi kekseiksi.


Tämä ei sitten ole mitään dieettiruokaa! Keksit ovat sekä erittäin makeita että rasvaisia. Kohtuullisesti syötynä kuitenkin herkullisia.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Suklaa+kerma=hyvää

En ole malttanut viime aikoina kirjoitella tänne, koska on ollut muuta tekemistä. Tilasin nimittäin Amazonista ruoka-aiheista kirjallisuutta, johon perehtymiseen olen käyttänyt lähes kaiken vapaa-aikani. Ostoskoriin osuivat Jeff Potter: Cooking for Geeks, Peter Barham: The Science of Cooking ja Aki Kamozawa & H. Alexander Talbot: Ideas in food - Great recipes and why they work. Yritän kirjoittaa arvosteluja tänne kunhan ehdin lukea kirjat kokonaan.

Cooking for Geeks kertoo mielenkiintoisia seikkoja kerman ja munien vaahdottamisesta. Ensiksikin miten vaahto oikeastaan määritellään? Se on seos, jossa kaasu (yleensä ilmaa) on sekoittunut kiinteän aineen tai nesteen koko tilavuuteen. Näin ollen leipä on "kiinteä vaahto", eli se koostuu kiinteän aineen ympäröimistä ilmakuplista, kun taas vatkatut munanvalkuaiset muodostavat "nestevaahdon". Valkuaiset koostuvat proteiineista, jotka ovat hydrofobisia, eli vettä vältteleviä. Siksi ne normaalisti kietoutuvat sykkyrälle ja muodostavat pieniä tiiviitä palloja välttääkseen vuorovaikutusta veden kanssa. Kun valkuaisia vatkataan, näitä proteiinikasoja pommitetaan ilmakuplilla, jolloin kasat aukeavat ja purkautuvat. Proteiinit pyrkivät sitten uudelleen yhdistymään, mutta ilmakuplia jää väliin, jolloin proteiinien väliset sidokset vangitsevat ilman, jolloin syntyy pysyvä vaahto.

Jos valkuaisten seassa on rasvaa, myös se pyrkii reagoimaan hydrofobisten proteiinien kanssa. Siksi rasva estää vaahtoutumisen. Vesi tai sokeri puolestaan ei estä vaahdon muodostumista, sillä ne eivät pyri reagoimaan hydrofobisten proteiinien kanssa. Yllättävä tieto on, että koska muovi muistuttaa kemiallisesti rasvaa, rasvamolekyylit reagoivat muovikulhon seinämien kanssa niin, että muovikulhoa on mahdotonta saada täysin puhtaaksi rasvasta. Näin ollen valkuaiset eivät vaahtoudu hyvin muovikulhossa. Paras astia munanvalkuaisten vaahdottamiseen on kuparikulho, sillä kupari-ionit reagoivat valkuaisten proteiinien kanssa niin, että vaahdosta tulee paremmin koossa pysyvää.

Siinä missä munanvalkuaisten vaahtoutuessa proteiinit sitovat sisäänsä ilmaa, kermassa ilman vangitsee rasva. Rasvaa on oltava vähintään 30 %, joten maito ei vaahtoudu vaikka kuinka vatkaisi, kerma vaahtoutuu. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että tarkoitan kermalla aina kuohukermaa; ruokakermat ja kasvirasvavalmisteet eivät kerta kaikkiaan ole kermaa!) Rasva on kermassa pisaroina, jotka vatkatessa aukeavat. Tällöin rasvan hydrofobiset osat paljastuvat ja yhdistyvät verkostoksi ilmakuplien ympärille. Koska rasva sulaa lämmetessään, kerman on oltava kylmää, jotta se vatkautuisi.

Kirjassa suositellaan vatkausta käsin mieluummin kuin sähkövatkaimella. Tämä siksi, että käsin vatkaamalla vaahtoon saa enemmän ilmaa. Tätä ei oikein perustella, mutta oletan sen johtuvan siitä, että sähkövatkaimen liikerata on pienempi. Sen olen itsekin huomannut, että käsin vatkattu kermavaahto säilyy paremmin: Sähkövatkaimella tehty kermavaahto on seuraavana päivänä lässähtänyt takaisin nesteeksi, kun taas käsin vatkattu on edelleen kiinteää vaahtoa. Minulta kerman vatkaus ei kuitenkaan onnistu kahdessa minuutissa, niin kuin kirjassa sanotaan. Pystyn siihen parhaimmillaan seitsemässä minuutissa. Luulin ennen, että munanvalkuaisten vaahdotus olisi vielä vaikeampaa, mutta päätin nyt kerrankin kokeilla käsin. Käytin myös keraamista kulhoa muovisen sijaan, mutta vispiläni oli valitettavasti muovia. Tästä huolimatta valkuaisten vaahdotus oli yllättäen helpompaa kuin kerman.

Jälkiruokani näyttävät koostuvan useimmiten suklaasta ja kermasta. Minkäs sille voi, että niistä vain saa aikaan kaikenlaista hyvää. Tässä esimerkki vatkaamisesta parhaimmillaan:

Suklaamousse (4 annosta)

100 g suklaata (70 % kaakaota)
1 rkl voita
2 dl kermaa
1 rkl Cointreau-likööriä
1 muna eroteltuna

Sulata suklaa ja voi kattilassa yhdessä pienen kermamäärän kanssa. Lisää joukkoon Cointreau. Se ei ole välttämätöntä, mutta kun pullollinen on kerran tullut hankittua niin täytyyhän sitä laittaa kaikkeen mihin sopii. Nosta tasaiseksi sekoitettu seos sivuun jäähtymään ja sekoita munan keltuainen joukkoon.

Sulatettu suklaa, josta tuli oudon rakeisen näköistä. Rakenne ei onneksi haitannut lopputulosta.

Vatkaa valkuaiset yhdessä kulhossa ja loppu kermasta toisesta. Muista vatkata valkuaiset ensin, jos käytät samaa vispilää.

Valkuaisvaahto.

Kermavaahto.

Sekoita suklaaseokseen ensin valkuaisvaahto, ja lopuksi kermavaahto.

Sekoitettu mousse.

Jaa vaahto annoskulhoihin ja laita jääkaappiin pariksi tunniksi. Mousse muistuttaa aika paljon aiemmin esittelemääni bavarois'ta. Toinen tehdään munavaahdosta ja toinen hyydytetään liivatteella. Näistä voi sitten valita kulloinkin parhaiten sopivan.