Biisonit olivat vielä 1800-luvun alussa yleisiä Pohjois-Amerikan preerioilla. Intiaanit metsästivät niitä tarpeensa mukaan, ja käyttivät koko eläimen tarkasti hyödykseen. Sitten mantereen poikki levittäytyivät valkonaamat aloittivat biisonien järjettömän teurastamisen. Vain nahka ja kieli otettiin talteen, jos niitäkään, ja muu osa eläimen ruhosta jätettiin mätänemään. Tarkoituksena oli tuhota intiaanit tuhoamalla heidän elinkeinonsa. Biisoneille kävi huonosti. Ne lähes kuolivat sukupuuttoon. Myöhemmin biisonien kanta on elpynyt, ja nykyisin niitä myös kasvatetaan aidattuna jonkin verran. Mikään kesy kotieläin biisoni ei silti edelleenkään ole.
Biisonien kasvattajat ja biisoninlihan myyjän mainostavat lihaa erityisen terveelliseksi. Tämä perustuu lähinnä lihan vähärasvaisuuteen. Vähärasvaisuus ei vain taida oikeasti olla ihan niin hyödyllistä terveydelle kuin useimmat uskovat. Varmasti hyvä puoli biisonissa sitä vastoin on, että biisonit eivät kärsi monista taudeista, joista kotieläimet kärsivät, ja siksi niille ei tarvitse syöttää antibiootteja. Biisonit myös syövät pääasiassa ruohoa, niin kuin ne ovat aina syöneet, eikä teollinen rehu ole päässyt vaikuttamaan lihaan. Viimeinen hyvä piirre biisoninlihassa on se, että jostain syystä ihmiset eivät tiettävästi koskaan ole sille allergisia.
Lihan vähärasvaisuuden tietäen saattoikin sitten odottaa tietynlaista rakennetta. Kuivaa ja tiivistä se oli. Jotkut sanovat, että se muistuttaa hirven lihaa, mutta siitä puuttuu riistan maku. Itse asiassa siitä puuttuu lähes kaikki maku. Se oli vähän kuin nautaa, mutta kaikki mehevyys puuttui. Hyvä coleslaw-salaatti ja Gallo Family Vineyardsin Zinfandel pelastivat tämän aterian, mutta biisonipihvejä en suosittele enkä aio ostaa toiste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.